Kun armon ei tule käydä oikeudesta

Kun tulet huijatuksi, se on traumaattinen kokemus. On kaksi tapaa reagoida. Yksi tapa on kieltää rikkomus itseäsi kohtaan, suojautua. Antaa mielen suojata, defenssin tehdä tehtävänsä. Vaikeampi ja haastavampi tapa on kohdata kipu, häpeä ja häväistys siitä, että uskoit, luotit, katsoit silmiin ja jaoit palan elämästäsi, annoit osan itsestäsi toisen ihmisen käyttöön ja käsiin. 

Kun olet istunut vastapäätä henkilöä, joka on huijannut tai pahoinpidellyt sinua tai läheistäsi henkisesti tai ruumiillisesti, tiedät jotain siitä vaikeammasta asiain kohtaamisesta. Kun olet katsonut silmiin ihmistä, joka pystyy pysymään kirkkain silmin omassa tarinassaan kiinni, eli siinä, ettei ole tällaista tehnyt ja pahaa ei ole tapahtunut, silloin tiedän, miltä tuntuu, kun maa pettää jalkojen alla ja elämäntodellisuus muuttuu lopullisesti toisen näköiseksi kuin aiemmin. Luottamus on tuhottu, vähintään saanut pysyvän särön.

Luottamuspääoman menettäminen rapauttaa ja halvaannuttaa ihmisen ja yhteiselämän. Luottamuspääomaa tulee varjella kaikilla tasoilla ja tavoilla. Se on arvokkainta pääomaa, mitä meillä on yhteisten asioiden hoitamiseksi ja yhteiselämän mahdollistamiseksi. Jokaisella meillä on tästä vastuu, miten luottamuspääomasta pitää huolen omilla toimillaan. 

Luottamus tuhotaan peittelemällä omia tai toisten rikkomuksia, vaikenemalla, sallimalla erityisasemia ja sokeaa ihailua, viljelemällä kritiikitöntä auktoriteettiuskoa, hakeutumalla tehtäviin, jotka eivät sovi itselle, tehtäviin, joissa ei kykene lunastamaan sitä, mitä tehtävät edellyttävät (tämä ei tarkoita, etteikö voisi toimia joissain muissa arvokkaissa tehtävissä). Luottamusta tuhotaan myös tukemalla tehtäviin sokeasti omia suosikkeja, henkilöitä jotka eivät välttämättä ole sopivia kyseisiin tehtäviin tai ole kasvaneet tehtävän vaatimiin mittoihin.

Luottamus ei ole luottamista ihmiseen kaikessa sokeasti. Luottaminen on luottamista siihen, että ihminen hoitaa sovitut ja odotetut velvollisuutensa asianmukaisella tavalla. Puoliso, vanhempi, äiti, isä, bussikuski, pappi, sossu, poliisi... jne. Mitä enemmän valtaa sitä enemmän vastuuta. Kirurgin pientä unohdusta tai epätarkkaa veitsenheilahdusta ei hevillä anteeksi saa. Virheistä saattaa joutua maksumieheksi joku koko elämällään. Luottamatta jättäminen ei ole arvio ihmisen persoonasta vaan ihmisen kyvyistä. Näin ollen luottamatta jättäminen ei pohjaa ihmiseen henkilönä vaan ihmisen kykyjen ja kapasiteetin arvioimiseen, toiminnan arvioimiseen. 

 Joskus eriskummallisissakin konteksteissa huudetaan apuun armoa. Uskonnollisen sanan armon kanssa tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä. Armo alkaa siitä, kun tuomio on annettu - olkoon se vaikka 10 vuotta vankeutta tarvittaessa. Armo ei korjaa maallisia virheitä, vaan ihmisen sielun. Armolla ei hoideta hallinnollisia tehtäviä, vaan ihmisen psyykeä ja sielua. Armolla ei hoideta edes papin töitä vaan pappisihmisen sielua. 

Pysyköön siis erossa uskonnollinen lätinä ja ihmiselämän realiteetit, hallinnolliset vastuut, julkisuus ja yksityinen sielunelämän hoitaminen. Armo ei ole mikään helppoheikkinen vastaus kaikkeen ikävään, mikä satuttaa ja loukkaa. Uskonnollisen armo -sanan väärinkäyttö on luottamuksen tuhoamista. Juurikin koko ihmistä ja yhteiselämää rikkova voima, jolla tuhotaan mahdollisuuksia tervehdyttää toimintatapoja ja onnistumista yhteisten asioiden hoidossa. 

Asemassa, missä voi saada paljon hyvää aikaiseksi, voi saada myös paljon pahaa aikaiseksi. Se on joskus kauhistuttavaa, mutta asioiden villasella painaminen on vielä kauhistuttavampaa. (Uskonnollisella kielellä ilmaistuna kyse on silloin halvasta armosta.)