Seksuaalisesta häirinnästä ja rikkomuksista

Voiko meetoosta puhua provosoimatta tai provosoitumatta, vai onko aihe käsiteltävissä ainoastaan mustavalkoisena? Aiheuttaako asian pohdinta sellaisen tunnemyrskyn ihmisissä, että sitä ei vain voi tai ei osata pohtia missään rauhassa monitahoisesti ääneen? Uskallan edes yrittää. Saatan myös epäonnistua. 

Helsingin Sanomissa oli pieni uutinen. Vaikka uutinen ei koskenut omaa työtäni, palautti se jälleen mieleen tilanteita työmaalla. 

(Seuraavat kertomukset ovat muunneltuja ja eri kertomuksien yhdistelyjä yksityisyyden suojaamiseksi)

Murrosikäinen tyttö oli uskaltanut paljastaa minulle joutuneensa hyväksikäytetyksi. Aikaa oli kulunut tapahtumista. Lopulta hän kertoi asiasta minulle itse. Vaikka hän tiesi minun sen tietävän, ei ollut aikaisemmin avannut oma-aloitteisesti asiasta suutaan. Hän halusi mennä jatkohoitoon asian tiimoilta. Ohjasin hänet eteen päin, jotta hän pääsisi pidempikestoisen avun piiriin terveydenhuollon kautta. Hän ei enää jaksanut puhua uuden ihmisen kanssa hyväksikäytöstä, ellei saanut varmuutta, että tuo ihminen, jolle aloittaa kertomisen, pysyy. Päästäkseen pidempiakaiseen hoitoon hänen piti jaksaa vielä kerrata, että tarvitsee apua, vaikka oli joutunut törkeän teon uhriksi. 

Toisaalla. Yläasteikäinen poika oli joutunut epäillyksi seksuaalisesta ahdistelusta. Tyttö, jonka hän kertoi kiinnostuneen hänestä, syytti poikaa seksuaalisesta ahdistelusta. Poika oli muutenkin vaikeuksissa, mutta vakuutti, että tyttö oli myös aloitteellinen ja he olivatkin yksissä tuumin seurustelleet. Poika kertoi tapahtumista itse, eikä häntä syytetty raiskaamisesta vaan ahdistelusta. Keskustelin pojan kanssa pitkään siitä, miten tärkeää olisi jatkossa, että hän miettii, miten toimii ja kehen luottaa ja miten itse on luotettava. Selitin myös, kuinka raskaan leiman saa, jos syyllistyy tai edes epäillään, että on ahdistellut jotain seksuaalissävytteisesti. Voi myös joutua eristetyksi, mustamaalamisen ja uhkailun kohteeksi. Oli tekoa tai ei, raskas leima saattaa jäädä ja syyttömän tuomituksi joutuminen saattaa myös uhriuttaa eliniäksi. 

Näitä kirjoittaessani tiedostan, että puhun asioista, joita tapahtuu koko ajan lukemattomia kertoja, kenenkään huomaamatta, tekijän joutumatta vastuuseen, eikä mitään voida todistaa. Tämäkin epätietoisuus ja eräänlainen avuttomuus asioiden äärellä kuuluu lastensuojelun arkeen ja sen epävarmuuden kanssa pitää osata elää ja työskennellä. 

Työssäni pohdin, miten ylipäätään näin nuorilla on hallussa oma seksuaalisuus.? Mitä kaikkea on voinut mennä jo rikki? Miten vuorovaikutusta on päässyt harjoittelemaan, mikä on kodin malli, kasvatus, miten aikuiset heidän ympärillään arjessa toimivat, kunnioitetaanko heitä, kunnioittaako aikuiset toisiaan heidän ympärillään. Nähdäänkö seksi osana elämää ja läheisyyttä, vai onko se jokin hallitsematon voima, jota ei voi tunnistaa ja saada omaan haltuun. Vai nähdäänkö kehittyvä seksuaalisuus kuin murrosikäisen pojan ääni. Se on saatava uudelleen osaksi itseä, muuttuneena. Seksuaalisuus on osa kokonaiselämää. Jos ei hahmota omia rajoja ja elämänsä mittasuhteita, omia tunteita, kehoa ja sen reaktioita, ei hahmota niiden säätelyä. 

Kieltäytyminen seksistä ja rajojen asettaminen saattaa saada aikaan pettymyksiä vastapuolessa, suoranaista torjumisen tunnetta ja hylkäämistä. Näin muistan itsellenikin käyneen tuskin pihaleikki-ikää vanhempana, kun poika halusi enemmän kuin minä halusin. Hän lopetti minulle puhumisen ja käänsi selän. Ei ollut enää edes kaveri. Minä olin kuitenkin vain asettanut oman rajani, en muuta. Ystävällisesti ja luonnollisesti. Kotikasvatus? Sittemmin olen tullut kokemaan liian monta kertaa aikuisten miesten taholta suunnatonta röyhkeyttä, eikä hauras rajojen asettaminen ole heille riittänyt. 

Seksuaalinen alistaminen ja väkivalta ovat tekoja, jotka jättävät uhriinsa raskaat arvet. Kuitenkin myös uhrin kannalta on parempi, ettei asiasta puhuttaisi sävyyn, kuin uriksi joutunut olisi vain uhri, ja olisi kokemuksesta vuoksi rampautettu eliniäksi, lukittu kategoriaan, josta ei pääse ulos. 

Väitän, että osa uhrileimasta kantaa kulttuurista painolastia. Ihmiset reagoivat hyvin voimakkaasti ja viestivät kauhistelullaan osin omaa tuskaansa ja pelkojaan. Jäljet ovat toki toisinaan sanoin kuvaamattoman fataaleja ja rampauttavia ihmisen elämään. Kuitenkin elämä jatkuu, vaikka rikki mennyttä ei enää saisi kokonaan ennalleen. Uhrille pitää antaa oma tila, oma ääni, hänen kokemustaan ja kertomustaan ei pidä varastaa, eikä toivoa ja valoa himmentää ulkopuolisten ihmisten peloilla ja kauhistelulla.

Harva on se raiskaaja, joka kykenee tekonsa seurauksen kohtaamaan silmästä silmään. Harva on se hyväksikäyttäjä, joka kestää nähdä ihan oikeasti, mitä on teollaan saanut aikaan. Vähättely, kieltäminen ja torjuminen on kestettävämpää kuin oman tekonsa kohtaaminen. Lisäksi on valitettava, mutta onneksi pieni ihmisjoukko, joka vähät välittää muiden kokemuksista tässä maailmassa. Joskus on kuitenkin niin, että tekijä katuu itsekin tekoaan. Tämä ei vähennä teon julmuutta uhrille tekohetkenä. Tämän ei pidä vaikuttaa myöskään siihen, miten uhrin asema nähdään. Suoraselkäistä on kohdata tapahtumat sellaisina kuin ne ovat olleet. Vaikeaa, mutta ei aina mahdotonta. Uhria ei pidä altistaa asian käsittelylle enempää, mihin uhri on valmis. 

Mutta entä tapauksissa, joissa uhriksi joutumista ei olekaan tapahtunut. Uhri väittää joutuneensa uhriksi, vaikka ei ole joutunut uhriksi. Entä jos kyse on oman toiminnan ja osallisuuden kieltämisestä ja toisen osapuolen syyttämistä teosta, mitä toinen ei ole yksin tehnyt, vaan molemmat ovat tilanteessa tasavertaisesti olleet mukana? Tässä kohtaa keskustelu siirtyy vaarallisille ja tulenaroille alueille. Onko uhri uhri, tekeytyykö hän uhriksi vai saako kokemuksen aikaan jokin vanhempi trauma? Miten tätä asiaa voisi käsitellä menemättä metsään? Tällaisiakin tilanteita saattaa tulla vastaan nuorten tai aikuisten kanssa lastensuojelun arjessa. Ja ettei kukaan tai kenenkään kokemus mitätöityisi, vaatii tällaiset tilanteet erityistä herkkyyttä ja kuulemista. 

Uhrin asema riippuu kulttuurisista moraalikoodeista ja yhteisön normeista. Kulttuurisesti altavastaajana on historian saatossa ollut vuosisatoja nainen. Nainen on usein alistettu ja fyysisesti heikompi. Mies vie ja nainen suostuu. Nainen, joka ei suostu tulee hylätyksi. Nainen on tarvinnut miestä elääkseen, saadakseen paikan yhteisössä. Pitkä raskas historian painolasti, sukupuolen ja roolien rakentumisen kulttuuri. Ei ole kuitenkaan niin, että nainen olisi haavoittuva ja mies ei. Ihminen on haavoittuva, oli sukupuoli muu, nainen tai mies. Miehen haavoittuvuuden kieltäminen, ohittaminen tai peittely ei edistä myöskään rakentavaa ilmapiiriä.  

Rakentava ja turvallisuutta vaaliva asian käsittely vaatii seksuaalisuuden mystifioinnin purkamista. Mystifiointi on syvässä, lähtien jo kirkkohäiden ja naisen seksuaalisen koskemattomuuden lukituista uskomuksista nuoren kertaluontoisen typerän ja hallitsemattoman erehtymisen käsittelyn tapaan. Häpeä ja pelko ovat niin lujassa, ettei asiaan päästä. Ympäristö huutaa ja reagoi niin voimakkaasti asian äärellä, että sekä uhrin että tekijän ääni peittyy sen alle. 

Parempaa yhteiskuntaa rakentaaksemme tarvitaan turvallinen avoin alusta, missä sekä uhri että tekijä saavat mahdollisuuden kohdata tapahtuma tahoillaan (joskus ehkä jopa kohdakkain). Aitoon vastuuseen ei saa tekijää pakottamalla. Aitoon auttamiseen tarvitaan herkkyyttä ja aikaa. Tämä ei poista sitä, etteikö tekoa pidä tuomita oikeudessa teon mukaan tai sitä, etteikö urille kuulu korvaus, mikä ei saattaisi kulttuuriamme häpeään (mikä tulee mieleen seuratessa vallitsevia korvauskäytäntöjä). Kaikkia rikoksia ei pidä sovitella.

Seksuaalisen häirinnän ja rikkomusten ennaltaehkäisemistä edistää avoin suhtautuminen ihmisen seksuaalisiin tarpeisiin, kehon reaktioihin, haluun, joskus voimakkaaseen viettien läsnäoloon. Luonto on läsnä ihmisessä tavalla, josta ihminen ei aina ole itse tietoinen. Luonnollisten viettien kieltäminen vieraannuttaa viettien hallinnasta. Ihmisyyteen kuuluu ottaa haltuun nämä, joskus vaikeatkin vietit ja ymmärtää ne voimavaraksi, joiden kanssa voi elää ihmisiksi. Kukaan ei saa kuitenkaan loukata toisen koskemattomuutta.