Vastuu pitää huolta rajoitustoimista lastensuojelulaitoksissa

Epätasa-arvoa lasten oikeuksissa rajoihin

Siirryin jonkin aikaa sitten lastensuojelun avohuollon sosiaalityöstä lastensuojelulaitosten maailmaan. Samaan aikaan uutisotsikoihin nousi keskustelua lasten rajaamisesta ja lasten hatkaamisesta lastensuojelulaitoksista. Asiantuntijoiksi ilmoittautuivat lastensuojelun ammattilaiset. Minäkin heidän joukossaan. Lastensuojelutyö on erityisosaamista vaativaa työtä. Se tulee ymmärtää. 

Tarkemmin asiaa pohdittuani uskallan kuitenkin sanoa, että meillä ei ole mitään mahdollisuutta ratkaista lastensuojelulaitoksissa eteen nousevia haasteita yksin keskenämme lastensuojelun ammattilaisina. Jos laitosarkeen, lasten rajaamiseen ja nuorten väkivaltakäyttäytymiseen, päihteiden käyttöön ja rajattomuuteen halutaan oikeasti vastauksia ja oikealla tavalla todella puuttua, ei vastaus löydy yksin yhdenkään ammattiryhmän piiristä tai lapsiasiain valtuutetun toimistosta. Tätä pysäyttivät ajattelemaan myös Helsingin Sanomissa 7.3.2021 hyvin perustellusti mielipiteensä ilmaisseet oikeuspsykologian dosentti Taina Laajasalo ja kliinisen psykologian dosentti Marko Manninen. Ongelmaa ei yksin voi ratkaista lastensuojelu, terveydenhuolto, erikoissairaanhoito eikä psykiatria. 

Rajaamiskysymykset ja hatkaamis- sekä väkivaltaongelmat laitoksissa tulisi tutkia perusteellisesti moniammatillisina kysymyksinä yhteistyössä, eli yhdessä joukolla, johon kuuluisi kasvatustieteilijöitä, kehityspsykologeja, neuropsykiatreja, lastenpsykiatreja, kriminaali- ja oikeuspsykologeja, aivotutkijoita, lastensuojelun ammattilaisia ja poliisi. 

Toimikoon nyt vaikka esimerkkinä kysymys: kuka, missä ja milloin arvioi ja päättää ihan oikeasti, minkälaista arjen struktuuria, minkälaisia rajoja ja vapaa aikaa voi edellyttää 12-vuotiaalta. Kuinka monessa perheessä esimerkiksi 12-vuotiaalla on lupa tai tapana käydä hengailemassa yksin tai kavereiden kanssa esim. Helsingissä Kampissa, Triplassa tai muissa kauppakeskuksissa arki-iltoina tai viikonloppuisin keskenään, ilman aikuista? Mitä on tasa-arvo tällaisessa kysymyksessä. Kuka 12-vuotias saa mennä puistoon perjantai iltana hengailemaan kavereiden kanssa kotikortteleita kauemmaksi ja mihin aikaan on kotiintuloaika? 

Nuorten päihteiden käyttö ja väkivaltaisuus on vähentynyt. Hyvinvointi on lisääntynyt. Suomi on maailman onnellisin maa. Yhä pienempi joukko voi huonosti, mutta kuitenkin yhä huonommin. Huumeet ja väkivalta varastavat monelta koko elämän. 

On jotenkin noloa, että niin kutsutut hyvien kotien lapset viettävät iltansa kontrolloidusti, ohjatusti, harrastuksissa, keskenään tai perheensä kanssa, aikuisten ohjauksessa. Ja taasen lapset, joilla ei ole aikuista läsnä, tai aikuinen on neuvoton, väsynyt ja keinoton, kun lapsi tarvitseekin rajummat ja vahvemmat rajat kuin toinen lapsi, tai kun vaan jostain syystä, lapsi päätyy lastensuojelun sijoitukseen, on lapsen tai nuoren rajojen asettaminen hyvin sattumanvaraista. Ratkaisut nousevat liian helposti siitä, mitä nyt ajatellaan olevan sopivasti toteutettavissa ja mahdollisia eikä liian vahvoja siihen nähden, mihin lapsi ja nuori voisi asettua ja sopeutua. 

Käytännössä tiukempien rajojen asettaminen edellyttää määräaikaisia rajoituspäätöksiä. Mikäli esimerkiksi kännykkä otetaan pois, jotta nuori saa nukutuksi, tai jos katsotaan, että lapselle ei ole hyväksi 12-vuotiaana keikkua kauppakeskuksessa, kun lapsi itse sinne kinuaa ja vanhemmat ovat samaa mieltä, koska ”se on ollut hänen harrastus ja tapa”, tulee tehdä erillinen rajoituspäätös.  

Sosiaalityöntekijänä seuraan sivusta, miten jotkut asiakaslapset ja nuoret hengailevat, kulkevat, viettävät aikaansa. Ihmettelen vain sivusta, että nämä ovat heidän oikeutensa, heidän vanhempiensa oikeudet, heidän kulttuurinsa, heillä on vapaus valita ja rakentaa oman näköisensä elämä. Ymmärrän kyllä ja olen hyvin tarkka siitä, että en missään tapauksessa voi sekoittaa omaa siviili vanhemman sieluani tähän, en koskaan. Minun tulee olla absoluuttisen avara ja ammatillinen. En kuitenkaan voi kieltää, etteikö mielessäni välillä käy kysymys: mikä ihan oikeasti on hyväksi lapsen ja nuoren kehitykselle, keholle, aivoille ja hermostolle, tunteiden säätelyn kehitykselle, älyn kehitykselle ja ihan kaikelle ihmisessä, koko mielenterveyden ja hyvinvoinnin rakentumiselle. Miten ihmisen mieli rakentuu arjessa, miten merkitys ja mielekkyys, oman paikan löytäminen ja itsensä toteuttaminen ihan oikeasti voisi toteutua. 

Ihmisen mieli on hauras. Kuka tahansa ja minkälaisen kasvatuksen ja lapsuuden tahansa saaneena ihminen voi sairastua mieleltään, ajautua päihteisiin tai rikollisuuteen. Joku ei tarvitse paljoakaan epäsäännöllistä arkea, turvattomuutta, kun jo mieli hajoaa, keskittyminen häiriintyy ja oikein mikään ei suju ja pysy hallinnassa. Toinen voi hyvin, vaikka ympärillä kuohuu ja kaaos vyöryy iholle. On paljon huonosti voivia ja mieleltään hajallaan olevia ihmisiä, jotka eivät oirehdi väkivallalla tai päihteillä. Elämässä on paljon tuntemattomia tekijöitä, kannattaisi siis tehdä se kaikki voitava. 

Lapsena ja nuorena opittu piirtyy pääomaksi koko elämää varten. Jos me aikuiset ammattilaiset käytämme valtaa yhteenkään pieneen lapseen tai nuoreen, me samalla lupaamme: pidämme huolen, kannamme vastuun. Tämä huolenpito ei saa olla sattumanvaraista ja rakentua mihinkään tai kenenkään tuntumaan tai likiarvonäkemykseen. Sen tulisi perustua laaja-alaisesti tehtyyn moniammatillista ja tutkimusta hyödyntävään yhteiseen arvioon, tutkimukseen ja tietoon lapsen ja nuoren kehityksestä, tarpeista, yksilöllisestä tilanteesta ja siihen vastaamisesta oikeilla välineillä ja keinoilla, kaihtamatta katsoa rajujakaan todellisuuksia suoraan silmiin ja kohti. Vaikka suuri osa lastensuojelun sosiaalityöstä on tavallista ennaltaehkäisevää työtä, usein melko tavallisissakin kriiseissä, tulee meidän voida käsitellä ja kohdata myös  niitä faktoja, mitä tulee eteen vieroitusoireissa tärisevän vauvan tai murhan tehneen 16-vuotiaan äärellä. Kuka sen tekee, ja voi tehdä, ellei lastensuojelu yhdessä edellä mainittujen ammattiryhmien kanssa?